Kadonnutta aikaa etsimässä
Suomen liityttyä Pohjois-Atlantin puolustusliittoon me olemme panostaneet kovasti kahdenvälisiin turvallisuusjärjestelyihin Yhdysvaltojen kanssa. Samaan aikaan Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa tuntuu olevan voimakas pyrkimys tuudittautua ajatukseen, että kahdenvälinen suhteemme Yhdysvaltoihin säilyy pitkälti ennallaan riippumatta siitä, nouseeko Donald Trump vapaan maailman valtaistuimelle. Pelkään tässä meiltä unohtuvan sen tosiasian, että suhteemme Yhdysvaltoihin on riippuvainen koko transatlanttisen liittouman kulloisestakin tilasta.
Ukrainan sotaa käydään Euroopan mantereella. Yhdysvaltain sisäinen kinastelu asiasta heikentää Euroopan luottamusta transatlantismiin, joka jo kärsii kiistoista koskien Gazaa, vapaakauppaa, Kiinaa ja muita kysymyksiä. Tilanne voi johtaa mahdolliseen noidankehään. Jos Yhdysvallat luovuttaa Ukrainassa, me eurooppalaiset — sekä valitut edustajamme että me äänestäjät itse — päädymme silloin syyttämään amerikkalaisia Eurooppaa vääjäämättä kohtaavasta perikadosta, jotta huomio kääntyisi pois omasta epäonnistumisestamme. Tämä myrkyttäisi transatlanttiset suhteet ja ruokkisi Euroopassa syvään juurtunutta antiamerikanismia.
Jos näin tapahtuisi, Euroopan taloudelliset ja poliittiset eturyhmät alkaisivat todennäköisesti yksi toisensa jälkeen vähitellen kääntyä takaisin Venäjän puoleen, koska Eurooppa ei kykene kokoamaan yhtenäistä voimaa vastustaakseen venäläistä imperialismia ilman Yhdysvaltain tukea. Tämän siirtymän vaikutus leviäisi asteittain koko maanosaan ja sen ulkopuolelle. Se olisi erittäin huono uutinen Venäjän rajavaltioille, jotka tuntisivat itsensä taas turvattomaksi. Venäjä ei pysähtyisi Ukrainaan. Lisäksi tämä lähentyminen tapahtuisi sellaisen Venäjän kanssa, joka on aivan erilainen kuin viimeksi, kun Länsi päätti käynnistää suhteet Moskovaan uudestaan.
Sota on perustava murros venäläisessä yhteiskunnassa. Paluuta entiseen ei enää ole. Vanhemmilla, jotka eivät halua, että heidän lapsensa imevät itseensä Venäjän yhteiskuntaa läpäisevää väkivaltaista myrkkyä, ei ole juuri muita vaihtoehtoja kuin maastamuutto tai jonkinlainen vapaaehtoinen sisäinen pakolaisuus. Tällainen ratkaisu on vain hyvin pienen väestönosan tavoiteltavissa; valtaosa venäläisistä perheistä sopeutuu vastakin vallitsevaan tilanteeseen. Tämä pelon ja vihan mädättävä tauti etenee läpi koko yhteiskunnan omalla voimallaan. Me joudumme siksi vastatusten Venäjän kanssa, joka on muuttunut pysyvästi.
Tässä tilanteessa korostunut varovaisuus Venäjän suhteen on yhtä kuin tehdä samoin kuin ennenkin, mutta odottaa silti erilaista tulosta. Ulkopolitiikan johdosta yhä edelleen kuullut varoitukset lausunnoista, jotka poikkeavat aiemmasta varovaisesta ja kunnioittavan diplomaattisesta suhtautumisestamme Venäjään, näyttävät siten olevan ristiriidassa muuttuneen turvallisuusympäristömme kanssa. Me aseistamme Venäjän vihollista, mutta varomme silti “turhaan” suututtamasta Moskovaa. Viesti, jonka tämä ristiriita lähettää kotiyleisölle Suomessa, vaikuttaa jokseenkin jakomieliseltä: olemme muuttuneet, mutta emme oikeastaan.
Tämä kaksijakoinen ajattelu pitää meidät kiinni menneisyydessä. Menneisyydessä, joka oli täynnä toiveajattelua ja virhearviointeja. Olemme kansakuntana yhdessä todenneet, että turvallisuusympäristömme on muuttunut pysyvästi, ja olemme tehneet merkittäviä päätöksiä, jotka nimenomaan todistavat tuosta muutoksesta. Tunnumme silti sitkeästi pitävän kiinni menneistä ajatuksista, ehkä siinä turhassa toivossa, että voimme vielä ottaa askeleen taaksepäin ja palata entiseen. Tosiasia kuitenkin on, että maailma ympärillämme on muuttunut, ja meidän on muututtava sen mukana. Emme voi elää samanaikaisesti sekä menneisyydessä että nykyisyydessä. Tarvitsemme uuden suunnan.