kerkko.fi

Category: Artikkelit

Meluvalli murtuu

Sosiaalinen media on avannut meille kaikille kanavan saada ajatuksemme julki. Meidän ajatuksemme ovat kuitenkin hyvin usein huonosti harkittuja. Samaan aikaan sosiaalisen median alustat palkitsevat meitä tunteikkaasta ilmaisusta, mikä on yleensä vakaan harkinnan vihollinen. Nämä kaupalliset alustat palvelevat sisäsyntyistä tarvettamme tulla huomatuksi. Teknologia ei luonut tätä tarvetta, mutta se on auttanut meitä tyydyttämään sitä.

Olemme jatkuvaa huomiota hakiessamme kadottaneet luontaisen pelkomme avata suumme julkisesti. Samalla sanotun sanan arvo on romahtanut; me emme enää tunne omien ajatustemme painoa. Me olemme tehneet riippumattomasta kansalaiskeskustelusta kaupallista sisällöntuotantoa, jonka arvon mitta on julkinen näkyvyys. Tämä muutos on vienyt kansanvaltaista poliittista päätöksentekoa suuntaan, jossa tunteet ajavat harkinnan ohi.

Nyky-yhteiskunnassa käytävää kansalaiskeskustelua kuvataan usein “kuplautuneeksi” tai “leiriintyneeksi”. Tämä ei silti tarkoita sitä, että nämä väitetyt kuplat ja leirit eivät olisi missään kanssakäymisessä keskenään. Niiden välinen viestintä — suora tai epäsuora — on itse asiassa kuppikuntien yhteenkuuluvuuden edellytys. Kinastelevat kuplat ovat keskinäisessä vuorovaikutussuhteessa, jossa ne tarvitsevat toisiaan oikeuttaakseen oman olemassaolonsa.

Kansalaisten luottamus poliittisiin instituutioihin näyttää olevan murenemassa. Ehkä tämä kielteinen asenne johtuu osaksi siitä, että kun sosiaalinen media antaa kansalaiselle mahdollisuuden tulla huomatuksi, edustuksellisen kansanvallan instituutiot eivät samanlaista erityistä huomiota yksilölle suo. Epäluottamus instituutioita kohtaan saattaakin kertoa siitä, että kansalaiset odottavat saavansa niiltä jotain, mitä niiden ei pidäkään tarjota.

Mahdollisuutta saada sanottavamme julki ei voida enää puskea takaisin pulloon — keksittyä ei saa keksimättömäksi. Meidän on sen sijaan opittava sulkemaan korvamme siltä meteliltä, mitä me itse tuotamme; meidän on totuttava suhtautumaan välinpitämättömästi niihin tunteisiin, joita me ilmaisemme julkisesti. Tässä teknologia voi olla avuksi, mutta vain jos opimme käyttämään sitä eri tavalla. En ole järin luottavainen, että haluamme näin tehdä.

Todennäköisempi kehityskulku lienee, että metelin määrä kasvaa kasvamistaan ja ajatustemme arvo laskee laskemistaan. Mielipiteiden ja tosiasioiden kirjo hukkuu merkitysten sekamelskaan. Päätöksentekijöiden on turvauduttava yhä enemmän teknologisiin ratkaisuihin arvioidakseen kansalaismielipidettä. Tämä yhtälö vahvistaa teknologiayhtiöiden valta-asemaa politiikan portinvartijoina. Tilanne muuttunee vain teknologian kehityksen kautta.

Metelin määrä ja sen hallinta vaatii voimavaroja. Seurauksena saattaa olla poliittisen toiminnan kallistuminen ja ammattimaistuminen. Puolueiden, järjestöjen ja kampanjoiden kustannukset kasvavat, kun ne joutuvat sijoittamaan uudenlaisiin tiedonhallinnan ratkaisuihin ja työvoimaan. Kustannustehokkaampaa poliittista toimintaa harjoittavat puolueet ja ehdokkaat turvautuvat samaan aikaan kokeelliseen ja huomionhakuiseen kampanjointiin.

Verkkotalouden jäteistä riippumatonta teknologiaa on olemassa, mutta sen suosiota rajoittaa se, että teknologia itsessään ei tarjoa käyttäjille huomiota, vaan sitä tarjoavat teknologiayhtiöiden hallinnoimat kaupalliset alustat. Jos käyttäjien saamaa näkyvyyttä ei kyetä erottamaan alustoista, teknologiayhtiöiden valta-aseman muodostamaa ongelmaa lienee hyvin vaikea ratkaista. Tämä tilanne saattaa olla uusi pysyvä vaikeuden aste yhteiskuntaelämässä.

Entä ne, jotka eivät ylipäätään halua julkista huomiota ja jatkuvaa näkyvyyttä? Jos päätöksenteon voimavaroja kuluu itseään päivittäin tykö tekevien käyttäjien tuottaman sisällön arviointiin, jäävätkö toisella tavalla ihmisten väliseen kanssakäymiseen suhtautuvien kansalaisten ajatukset silloin vähemmälle huomiolle? Mikä vaikutus sillä on yhteiskunnalliseen kehitykseen? Julkisen huomion välttely ei ole yhtä kuin välinpitämättömyys yhteiskunnallisista asioista.

Tekoälyn tuottama sisältö on hyppy vielä syvemmälle tuntemattomaan. Sen pohdinnan päässä häämöttää mahdollisia todellisuuksia, joissa tiedon merkitys hämärtyy lähes olemattomiin. Tekoälyllä voidaan luoda loputon määrä sisältöä, jota on mahdollista kohdentaa rajattomasti. Tämä vahvistaa entisestään sosiaalisen median ylläpitämää tilannetta, missä käyttäjät tyydyttävät päivittäisen tiedon tarpeensa tunnetilojensa ohjaamina.

Metelin määrä ja sen vaikutus poliittiseen järjestelmään huolettaa ja häiritsee monia. Minä olen omassa elämässäni yrittänyt ratkaista melusaasteen muodostamaa ongelmaa vetäytymällä pääosin sosiaalisesta mediasta. Ihmiset ovat kuitenkin (onneksi) erilaisia, joten mikään yleispätevä ratkaisu tämä ei voi olla. Meidän on opittava tulemaan melun kanssa toimeen. Ihminen sopeutuu lähes mihin tahansa, mutta jos meidän ajatuksemme ovat saastetta, mistä me silloin löydämme yhteisen merkityksen?